17. huhtikuuta 2013

smg:n onnellinen nainen soi päässä, mietin onko se elämää nykyään. se on ok.


Päivät kuluvat, ennen kuin olen huomannutkaan, olen viettänyt melkein lukuvuoden täällä.

Kodissa. Rauma on koti.

Mutta niin on Turkukin. Ja se tuottaa suunnatonta tuskistelua, busseilla matkustelu kaupungista toiseen puudututtaa. Olen oppinut heräämään bussissa ilman herätyskelloa juuri ennen kuin saavutaan Raumalle tai Turkuun. Ehkä matkustan liikaa, ei ehdi pysähtyä paikoilleen niin paljon kuin ennen. Jää monia pieniä asioita huomaamatta.

Pitää keskittyä asioihin, jos aina kulkee kiireellä, juoksee bussiin tai bussista pois, ei ehdi. Ei vaikka kuinka juoksisi.




Olen pitänyt elämäni ensimmäiset oppitunnit, opetusharjoittelu on alkanut. Ja loppunut.

Ja vaikka oli raskasta, vaikka oli sellaisia hetkiä kun tuntuu etten osaa tai jaksa tai halua mennä luokan eteen, oli oikeastaan aina hyvä olo tunnin jälkeen. Jopa niiden pitkien vänkäystuntien jälkeen kun ääni on käheänä ja tuntuu ettei aika kulu millään. Ei siihen vaadita paljoa, että hymy tulee takaisin kasvon kuoppiin.

Pieni tyttö sellainen keltainen pörheä pääsiäistipulelu käsissään ojentaa sen minulle sanoen ole hyvä johku tai pieni ujo poika joka tuo minulle vaivihkaa Siuntio Silosäkeen tarinat ja piirtämiään Harry Potter -kuvia ja kun kysyn häneltä mihin tupaan kuuluisit, hän vastaa puuskupuhiin, melkein räjähdän niin ilahtuneena ja vastaan hymy huulilla samoin (saman pojan kanssa puhumme kaksistaan välituntisin Astrid Lindgrenin ryövärikieltä, kirjoitin hänelle kokeeseen palautteen ryövärikielellä ja hänen kasvonsa loistivat ja oi). Rasavilli ja vaikea tyttö joka sanoo silmälasejani ja minua kauniiksi. Toisinaan liian touhukas ranskalainen poika jonka kasvoille nousee yllättynyt hymy kun komennan häntä olemaan kunnolla ranskaksi. Oppilaat juoksemassa minua kohti kädet ylhäällä, huutamassa läpy, muutama halaus ja nimikirjoituksen pyytäminen.

Mutta kaikkein eniten, kaikkein eniten sykähdytti se, kun näki, miten käsiä nousee pystyyn luokassa. Kun jopa se tyttö, jolle desimaalilukujen yhteenlasku on todella vaikeaa, viittasi ja halusi osallistua tuntiin. Kun se tyttö, joka ei ole tuonut liikkavaatteita kolmeen vuoteen kouluun toi ne tunnille, kun pyysin häntä.

Kun näki, että lapset ovat oppineet ja että he nauttivat olostaan, nauttivat oppia uusia asioita. Ja kun tiesi itse opettaneensa ja vaikuttaneensa.

Ja minulle tulee sellainen olo, että hei, tätä haluan, tätä osaan, tässä haluan kehittyä, tämä on se kuuluisa mun juttu, mitä usein etsitään sukat vänkyrällä.

Opettaja.

(ja jonain, oi jonain päivänä jos saisin tituleerata itseäni myös äidinkielenopettajaksi, se on haave joka saa sydämen unohtamaan sykkiä hetkellisesti. kenties.)




Luin meidän open mic nightissa runoja, jotain mitä teen yleensä yksin kotona, en todellakaan yleisön edessä. En muista koska olisi viimeksi jännittänyt niin paljon, tuntui etteivät jalat ole ollenkaan kiinteät, vaan pelkkää sätkyvää mönjää.

Kesken vaikeimman runon yleisö puhkesi aploodeihin ja hurrasi.

Melkein itketti. 


Jälkikirjoitus: Edelleen varmasti aukinaisia suita - mitä ihmettä, tämä nainen päivittää joskus blogiaan. Hyvä on, myönnetään. Pelottaa perfektionismini, pitäisi postata pikaisemmin, perhaps päivittäin. Mietin vain, onko tämä tarpeeksi hyvä ja kiinnostaako ketään, vaikka pitäisi nauraa moisille ajatuksille ja tehdä huits haits mitä itse haluaa omalle blogilleen.

Mutta tämä entry sai alkunsa kun tänään musavisassa sain kuulla minulle aivan tuntemattoman ihmisen sanoneen kaverilleni, että voisiko tuo tyttö päivittää blogiaan (!! mitä ihmettä !!) 
Tuntui vatsanpohjassa ja kutkutti, paljonkin ja sain intoa kirjoittaa jotain tänne. Joten, kiitos sinulle ihana M, piristit ja annoit rohkeuden jatkaa taas tätä.

6 kommenttia:

  1. oot varmaan maailman ihanin opettaja! hymyni leveni tekstin myötä. etenkin "kirjoitin hänelle kokeeseen palautteen ryövärikielellä ja hänen kasvonsa loistivat ja o"!!!! Tuo on arvokasta, tuo että huomioit.

    ps. mun mielestä on ihan tyhmää että pitäisi muka olla joku standardi minkä mukaan blogia pitäisi päivittää. Koska sen pitäisi olla ihana asia, sellainen että innostuu siitä eikä vain vaivaudu. Tekee niin kun itselle sopii. Mutta aivan ihanaa kun kirjoitat!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Usva minun hymyni leveni tämän takia!

      Haluan huomioida. Se on minun mielestä tärkeää.

      ps. Oot ihan oikeassa ja koitan nyt iskostaa tämän itselleni. Mutta kiitos ihana, kiitos. (♥)

      Poista
  2. kiinnostaa! ihania lapsia ja sinä myös <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kohtahan alkaa poskiin särkeä tämä hymyily! ^-^ Purrrh!

      Poista
  3. Olen iloinen jos kirjoitat, mutta ei sitä kannata tehdä jos ei tunnu siltä. Mutta jos tuntuu niin minäkin tulen iloiseksi!

    Olet varmaan kyllä joku maailman paras ja ihanin opettaja. Tai uskon että niitä on kyllä monta, mutta yksi niistä. Jos olisimpa vielä pieni lapsi niin haluaisin että opettaisit minua sitten. Ihanat opettajat on tärkeitä, juuri sellaiset jotka huomaa ja jotka näkee lapsista vielä vähän enemmän.

    Tulipa hyvä mieli tästä, jatka samaan malliin<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen iloinen! Kirjoittamisesta, siitä että kommentoit. Aika lailla kaikesta.

      Et voi uskoakaan miten onnelliseksi tulen näistä sanoista. Auttaa jaksamaan kun tuntuu ihan kamalan kiireiseltä ja vaikealta. Oon samaa mieltä, ihanat opet on aina olleet niitä, jotka huomaa.

      ♥!

      Poista

Elämä on kenties lyhyt, mutta hymyyn menee vain sekunti aikaa. Samoin kuin kommentin jättämiseen.