näin minä vihellän matkallani (ja kun vihellän, koira seuraa)

Lukuvuosi loppui. Alkoi kesä ja loma. Näiden päivien aikana olen ollut onnellinen, käynyt juhlissa ja töissä, viimeistellyt koulujuttuja (ja jättänyt paljon viimeisteltäväksi syksyllä). Oli vappu ja minut heitettiin Ganalin aaltoihin vuoden fuksina, oli ihanaa humua ja saunomista, yöllä pelattiin kampusalueella kirkonrottaa ja vettä kengässä. Kaipaan jo nyt hieman Raumaa.

En osaa kertoa kronologisesta kaikkea mitä on tapahtunut, joten unohdan ne ja kerron ennemmin siitä, kun pieni koira on ollut yökyläilemässä ja äsh miten hänestä onkin aina niin vaikeaa luopua hoidon jälkeen. Cassius ei yhtään auttanut kasvavaan koirakuumeeseeni. Aina herätessäni siihen, että pienet tassut tepastelevat kehon päällä ja karhea kieli koskettaa nenääni, hymyilyttää. Välillä tuntuu, että melkein tarvitsen niitä aamulenkkejä, jotta osaisin herätä itsekin. No, jatkan tutkimuksiani siitä, mikä olisi minulle parhain rotu.

Viikonloppuna ihana Jemina järjesti kauniin piknikin Kupittaan puistoon. Paikalla oli oranssi retroteltta, paljon värikkäitä vilttejä, paljon värikkäitä ihmisiä ja unisieppareita roikkumassa naruista. Sellaista, ettei tiennyt oliko se unta vai totta, mutta halusi hymyillä ja kuunnella ihmisten tarinoita.

Käytiin Ruissalossa pupun ja koiran kanssa, niin paljon vihreää etten tiennyt mihin katsoisin. Halusi vain lähteä juoksemaan jonnekin puiden taakse piiloon ja kuvitella ihan pienen hetken ajan, ettei mitään muuta olekaan. Ruisleipä ei ole pitkään aikaan maistunut niin hyvältä kuin tuolloin. Reissun jälkeen istuin sateenvarjon alla kahden ystävän kanssa ja myöhemmin illalla menin pyjamabileisiin katsomaan Tangled-elokuvan ja syömään herkkuja.

Tuntuu kesälomalta.

muuta ei tarvita kuin rakkautta eikö niin niin niin

01:43. Sopiva aika kirjoittaa tänne.

Katsoin tämän videon eilen päivällä, suu jäi auki ideasta ja toteutuksesta, aivan huikea. Mutta myönnetään, saattoi muutamaan otteeseen myös pala nousta kurkkuun.

Että niin. Hieman ajateltavaa.

kirjavinkki

Mitä tekisit, jos yhtäkkiä, kesken kävelyn tai keskustelun, kesken elokuvan katsomisen tai lukemisen, et enää näkisi mitään muuta kuin valkoista?

 

Viimeisin kirja, jonka olen lukenut kokonaan, on José Saramagon Kertomus sokeudesta. Välillä piti lopettaa lukeminen koska tuli fyysisesti niin paha olo. Välillä taas en osannut laskea kirjaa käsistäni vaikka olisi pitänyt tehdä monta muuta asiaa.

Ihminen toisensa jälkeen sokeutuu. Syytä ei tiedetä, sokeus ei ole tavallista, sillä mustan sijaan näkökentät täyttää valkoinen väri. Ainoa, mitä tiedetään, on se, että sokeus on tarttuvaa.

Kertomus sokeudesta on yhteiskunnallinen teos. Ihmiskunnan alkaessa sokeutua selittämättömistä syistä johtuen, on päätäntävalta tietenkin vaikean kysymyksen edessä. Miten sokeisiin pitäisi suhtautua? Miten hallitus käsittelee asian, mitä sokeille tapahtuu? Kuka haluaa auttaa heitä jos vaarana on itse saada tartunta ja tulla sokeaksi?

Tarinan päähenkilö on erään lääkärin vaimo, jonka näkökulmasta kirja suurimmaksi osaksi etenee. Lääkäri muuttuu sokeaksi ja lääkärin vaimo päättää tukea häntä vastoinkäymisistä huolimatta. Jostain syystä lääkärin vaimo ei saa mieheltään tartuntaa ja hän näkee, mitä tapahtuu. Hänellä on toimivat silmät ja lukija näkee hänen kauttaan.

Kamala. Hirvittävä. Ja omalla tavallaan niin realistinen kaikessa järkyttävyydessään ja karuudessaan. Äärimmäisen mielenkiintoinen. Ajatuksia herättävä.

Lopetettuani lukemisen tuijotin bussin ikkunasta ulos useita minuutteja ja mietin - millaisia ihmiset ovatkaan ja miksi.

kettupuku

Osallistuin talvella Tampereella järjestettävään akateemisen kyykän MM-kisoihin muutaman murun kanssa. Kisa oli hurjan hauska vaikka hävittiinkin 2/3 otteluistamme. Jokainen tiimiläisemme ompeli itselleen oman kettuasun, joista tulikin sitten vähän sellaisia Hassut Hurjat Hirviöt -pukuja.

Hauskempia näin.

Kettupuku on ihana. Pehmeä ja lämmin. Se päällä oli hyvä laskea mäkeä ja ryömiä nauraen mäki ylös (ja toistaa homma muutamaan otteeseen). Häntä tosin on aika painava, mutta kyllä siitäkin selviää helposti. Sitä paitsi häntä soveltuu hyvin ilmakitaran soittamiseen ja miekkailuun kavereiden kanssa. Kettupuvun kanssa voi kölliä kotona kylmällä säällä, juoda teetä ja naureskella itsekseen itseään. Lisäksi se on oranssi.

 Oikeastaan ei minulla mitään asiaa ollut, halusin vain kertoa miten paljon tykkään kettupuvusta.

smg:n onnellinen nainen soi päässä, mietin onko se elämää nykyään. se on ok.

Päivät kuluvat, ennen kuin olen huomannutkaan, olen viettänyt melkein lukuvuoden täällä.

Kodissa. Rauma on koti.

Mutta niin on Turkukin. Ja se tuottaa suunnatonta tuskistelua, busseilla matkustelu kaupungista toiseen puudututtaa. Olen oppinut heräämään bussissa ilman herätyskelloa juuri ennen kuin saavutaan Raumalle tai Turkuun. Ehkä matkustan liikaa, ei ehdi pysähtyä paikoilleen niin paljon kuin ennen. Jää monia pieniä asioita huomaamatta.

Pitää keskittyä asioihin, jos aina kulkee kiireellä, juoksee bussiin tai bussista pois, ei ehdi. Ei vaikka kuinka juoksisi.

Olen pitänyt elämäni ensimmäiset oppitunnit, opetusharjoittelu on alkanut. Ja loppunut.

Ja vaikka oli raskasta, vaikka oli sellaisia hetkiä kun tuntuu etten osaa tai jaksa tai halua mennä luokan eteen, oli oikeastaan aina hyvä olo tunnin jälkeen. Jopa niiden pitkien vänkäystuntien jälkeen kun ääni on käheänä ja tuntuu ettei aika kulu millään. Ei siihen vaadita paljoa, että hymy tulee takaisin kasvon kuoppiin.

Pieni tyttö sellainen keltainen pörheä pääsiäistipulelu käsissään ojentaa sen minulle sanoen ole hyvä johku tai pieni ujo poika joka tuo minulle vaivihkaa Siuntio Silosäkeen tarinat ja piirtämiään Harry Potter -kuvia ja kun kysyn häneltä mihin tupaan kuuluisit, hän vastaa puuskupuhiin, melkein räjähdän niin ilahtuneena ja vastaan hymy huulilla samoin (saman pojan kanssa puhumme kaksistaan välituntisin Astrid Lindgrenin ryövärikieltä, kirjoitin hänelle kokeeseen palautteen ryövärikielellä ja hänen kasvonsa loistivat ja oi). Rasavilli ja vaikea tyttö joka sanoo silmälasejani ja minua kauniiksi. Toisinaan liian touhukas ranskalainen poika jonka kasvoille nousee yllättynyt hymy kun komennan häntä olemaan kunnolla ranskaksi. Oppilaat juoksemassa minua kohti kädet ylhäällä, huutamassa läpy, muutama halaus ja nimikirjoituksen pyytäminen.

Mutta kaikkein eniten, kaikkein eniten sykähdytti se, kun näki, miten käsiä nousee pystyyn luokassa. Kun jopa se tyttö, jolle desimaalilukujen yhteenlasku on todella vaikeaa, viittasi ja halusi osallistua tuntiin. Kun se tyttö, joka ei ole tuonut liikkavaatteita kolmeen vuoteen kouluun toi ne tunnille, kun pyysin häntä.

Kun näki, että lapset ovat oppineet ja että he nauttivat olostaan, nauttivat oppia uusia asioita. Ja kun tiesi itse opettaneensa ja vaikuttaneensa.

Ja minulle tulee sellainen olo, että hei, tätä haluan, tätä osaan, tässä haluan kehittyä, tämä on se kuuluisa mun juttu, mitä usein etsitään sukat vänkyrällä.

Opettaja.

(ja jonain, oi jonain päivänä jos saisin tituleerata itseäni myös äidinkielenopettajaksi, se on haave joka saa sydämen unohtamaan sykkiä hetkellisesti. kenties.)

Luin meidän open mic nightissa runoja, jotain mitä teen yleensä yksin kotona, en todellakaan yleisön edessä. En muista koska olisi viimeksi jännittänyt niin paljon, tuntui etteivät jalat ole ollenkaan kiinteät, vaan pelkkää sätkyvää mönjää.

Kesken vaikeimman runon yleisö puhkesi aploodeihin ja hurrasi.

Melkein itketti. 

Jälkikirjoitus: Edelleen varmasti aukinaisia suita - mitä ihmettä, tämä nainen päivittää joskus blogiaan. Hyvä on, myönnetään. Pelottaa perfektionismini, pitäisi postata pikaisemmin, perhaps päivittäin. Mietin vain, onko tämä tarpeeksi hyvä ja kiinnostaako ketään, vaikka pitäisi nauraa moisille ajatuksille ja tehdä huits haits mitä itse haluaa omalle blogilleen.

Mutta tämä entry sai alkunsa kun tänään musavisassa sain kuulla minulle aivan tuntemattoman ihmisen sanoneen kaverilleni, että voisiko tuo tyttö päivittää blogiaan (!! mitä ihmettä !!) 
Tuntui vatsanpohjassa ja kutkutti, paljonkin ja sain intoa kirjoittaa jotain tänne. Joten, kiitos sinulle ihana M, piristit ja annoit rohkeuden jatkaa taas tätä.