Moi!
Ohhoh - yhäkö toi on elossa? Ja kyllä Viltsi, Jemina, Jenna ja te kaikki jotka olette käyneet täällä epätoivoisesti päivitysten toivossa -
olen palannut.
Tauon aikana Gdansk, Lontoo, luentoja, illanistujaisia, uupumusta, päätöksiä opiskelupaikan hakemisesta, töitä töitä töitä,
aivan liian paljon aikaa tumblrissa, Hobitin traileri, BBC:n lempisarjojeni katsomista (Sherlock, Merlin, Doctor Who), päiviä jotka vain katosivat jonnekin, onnellisia hymyjä, ahdistusta, anglismeja kielessä kiinni (tajusin ongelman vakavuuden todella sanottuani
mieti sitä kipua kun antaa syntymää), konsolipelejä, haaveita ja olemista.
Luulin ensin ettei Lontoo vienyt sydäntäni juuri lainkaan, mutta hupsis kyllähän se nappasi osia mukanaan. Siispä on jo korkea aika kertoa hieman marraskuisesta reissustani. Tulee olemaan sekava, epämääräinen kasauma.
King's Cross.
Siellä oli suuri remontti meneillään ja meiltä kesti melkein kaksi tuntia löytää etsimämme sillä laituri ei ollutkaan sille kuuluvalla paikallaan. Lopulta kun olimme väsyneitä, nälkäisiä, aivan luovuttamassa ja menossa kysymään joltain info-ihmiseltä
excuse me, where is platform 9 3/4, löysimme sen.
Meitä ennen jonossa oli yksi tyttö, joka kuvasi kylttiä kamerallaan. Yksin. Tuli kurja olo, joten menin hänen luokseen ja kysyin
do you want me to take picture for you, tunnistin aasialaisaksentin hänen kysyessä
sorry, esitin sormillani ottavani kuvaa.
En ole vähään aikaan nähnyt niin onnellista hymyä kuin hänellä.
(tosin luulen, että oma hymyni oli aivan yhtä onnellinen oman vuoroni jälkeen, meinasin hieman jopa itkeä kun kaikki tuntui niin hienolta. jotain mitä olen odottanut lähes kymmenen vuotta.)
Saanen esitellä: Lontoo marraskuun lopulla.
Starbucksin minttusuklaakaakao on ehkä maailman parasta kaakaota.
Kävimme kolmikerroksisessa kirjakaupassa, josta meidän piti käytännössä raahata toisemme pois. Klassikko-osastolla vanha nainen tuli kanssani selaamaan kirjoja ja puhuimme siitä miten haluaisi vain kantaa kaikki kirjat kotiin vaikka tietää ettei ikinä ehtisi lukemaan niitä. Söpö kassapoika katsoi minua hieman pitkään ja vähän naurahteli kun laskin tiskille seitsemän Harry Potteria pokkariversioina sekä
The Tales of Beedle the Bardin.
Istuimme Thames-joen rannalla ja pidimme piknikin, joka koostui lähinnä kolasta, donitseista ja croisanteista (olimme napanneet ne eräästä kahvilasta aamupalaksi). Ei ollut kiire minnekään, katselimme kaikkea.
Lontoo
eli. Se sykähteli, väreili ihmisten liikkeistä ja tärisi innosta punaisten bussien liikkuessa paikasta toiseen (ja busseja kulki kolmen minuutein välein).
Suosittelen kaikille Piccadilly Backpackers- nimistä hostellia, sillä vaikka se oli hieman kämyinen, sokkeloinen eikä yhteiskeittiössä ollut mitään muuta kuin mikro (???!!), niin se oli halpa, aivan Lontoon ytimessä ja ihmiset olivat ystävällisiä.
Yksi hostellien hieno puoli halpojen hintojen lisäksi on uusiin ihmisiin tutustuminen. Ensimmäinen ilta sujui opettaessa kolmea kämppistä kiroilemaan suomeksi. Hehkutin erään itävaltalaisen kiharatukkaisen pojan kanssa Granlundin ilmaveiviä.
Toisena yönä reppureissaajia Kanadasta ja Espanjasta. Keskustelua espanjalaisten kanssa, he opettivat meille baskiespanjaa ja me kerroimme mm mitä suomalaiset tekevät talvisin (
how can you move to anywhere when it's so cold outside, lorena ihmetteli).
tietenkin myös matkaseura vaikuttaa reissun laatuun, joten iso kiitos parhausjennalle, pian uudestaan jonnekin!
Haluan palata takaisin, nähdä vielä enemmän, kokea vielä enemmän sitä sykähdyttävää tunnetta kun kaupunki muistuttaa kotikaupunkia, mutta siellä on vielä jotain enemmän piilossa, minkä haluaa löytää.
