Viimeisin kirja, jonka olen lukenut kokonaan, on José Saramagon Kertomus sokeudesta. Välillä piti lopettaa lukeminen koska tuli fyysisesti niin paha olo. Välillä taas en osannut laskea kirjaa käsistäni vaikka olisi pitänyt tehdä monta muuta asiaa.
Ihminen toisensa jälkeen sokeutuu. Syytä ei tiedetä, sokeus ei ole tavallista, sillä mustan sijaan näkökentät täyttää valkoinen väri. Ainoa, mitä tiedetään, on se, että sokeus on tarttuvaa.
Kertomus sokeudesta on yhteiskunnallinen teos. Ihmiskunnan alkaessa sokeutua selittämättömistä syistä johtuen, on päätäntävalta tietenkin vaikean kysymyksen edessä. Miten sokeisiin pitäisi suhtautua? Miten hallitus käsittelee asian, mitä sokeille tapahtuu? Kuka haluaa auttaa heitä jos vaarana on itse saada tartunta ja tulla sokeaksi?
Tarinan päähenkilö on erään lääkärin vaimo, jonka näkökulmasta kirja suurimmaksi osaksi etenee. Lääkäri muuttuu sokeaksi ja lääkärin vaimo päättää tukea häntä vastoinkäymisistä huolimatta. Jostain syystä lääkärin vaimo ei saa mieheltään tartuntaa ja hän näkee, mitä tapahtuu. Hänellä on toimivat silmät ja lukija näkee hänen kauttaan.
Kamala. Hirvittävä. Ja omalla tavallaan niin realistinen kaikessa järkyttävyydessään ja karuudessaan. Äärimmäisen mielenkiintoinen. Ajatuksia herättävä.
Lopetettuani lukemisen tuijotin bussin ikkunasta ulos useita minuutteja ja mietin - millaisia ihmiset ovatkaan ja miksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Elämä on kenties lyhyt, mutta hymyyn menee vain sekunti aikaa. Samoin kuin kommentin jättämiseen.