5. tammikuuta 2009

Kun maailma antaa kaikkein parastaan

Siellä oli valkoista, jalkojen alla tuntui lumi, joki oli jäässä.
("katso, jalanjälkiä")
Otat mua kädestä kiinni, ja me juoksimme kovempaa kuin uskoisin vain jotta näkisimme toisella puolella jokea ravaavan hevosen. Kukkulalle, josta näkyi kaukana kaupunki ja kirkon katto, valkoiset puut ja jäätynyt joki.
Sanoit tänne pitää tulla piknikille,
virnistin: "ehkä kesällä",
eikun huomenna, "rakennetaan iglu!"
Naurettiin.
Tulit mun taakse ja halasit, taivas oli täynnä untuvapilviä ja pilkistävää aurinkoa, kaikkialla kimmelsi eikä vähiten sun silmissä. Ihankuin jostain maalauksesta, sanoit, vastasin mm.
Yhtäkkiä nauroin ääneen, kysyit mitä, "ei mitään",
vaikka olisi pitäny vastata että sinä.

Kerroin aamu-usvasta, sinä polkupyöristä joita olitte onkineet ylös joesta. Koskessa vesi kuohui vaikka on tammikuu, mun sisällä oli tyyntä.
Viimeinkin.

Yöllä avaan päiväkirjan ja mikä yllätys odottikaan, muru oli jättänyt sinne salaviestin.
Ensimmäiset neljä sanaa oot vaan niin ihana ja mun sydän kehräsi onnesta.

Aika on niin julma:
Se matelee
Juuri silloin, kun se saisi kiiruhtaa.
Nyt kun olet siinä,
Aika suinpäin ryntäilee.

2 kommenttia:

  1. Tää oli...ihana! En osaa muuta sanoa.

    Kurrpurrmau

    VastaaPoista
  2. (no itse olet ihana) Mut ää kiitos!
    Kurrpurrmiu.

    VastaaPoista

Elämä on kenties lyhyt, mutta hymyyn menee vain sekunti aikaa. Samoin kuin kommentin jättämiseen.