Jäi jälki sydämiimme, jälki unelmiin

Minulla on ongelma. Blogini ahdistaa minua. Kuitenkin kommentit, jotka sain kertoessani että ajattelin lopettaa, toivat takaisin suomalaisen sisuni. Ehkä yritän vielä, hieman? Jos uskallan.

Viime aikoina lasittunut katse on ollut usein silmissäni, jäähyväisiä on vaikea ymmärtää vaikka laulussa sanotaankin nyt meidät yhteen liittää vain muistojemme maa. Kuvien ottaminen oranssitaustaisella seinällä, nauraminen ja ne hetket joissa ajattelee vain voi miten ihania olettekaan. Ei ilman teitä selviäisi, te ihmispyramidin rakennuspalikat.

Äiti opetti sanomaan en ymmärrä ranskaksi, pyydystän ulkona lumihiutaleita kielelläni ja leikin taiteilijaa boheemipipo päässäni. Tyhjässä, valkoisessa asunnossa luin ääneen runoja. Kaiku ystävänäni. Kyynelehdin hieman(en myönnä etteikö se olisi ollut >hieman) lukiessani ääneen Arno Kotroa ja kokoelmaa nimeltä ilman sinun rakkauttasi.

Viime yönä nukuin tunnin. Kuka tietää mitä tämä yö tuo tullessaan.