Löysimme horroksessa olevan sammakon lumen keskeltä.
Kävelin illalla yksin pienen lenkin, tulin meren rantaan. Kokeilin jäätä, se kantoi. Pian kävelin sen päällä ja puhuin samalla murun kanssa puhelimessa. Pakostakin mietin mitä jos jää murtuu kesken puhelun ja viimeiset sanani olivat siinä. Mitä kaikkea jäisi sanomatta, paljon, liikaa.
Pitkän harkinnan ja muutaman sadan metrin jälkeen käännyin takaisin.
Tulevat rippikoululaiset tuntuivat enimmikseen mukavilta, mutten voisi kieltää etteikö olisi ihanaa tulla suoraan kotiin. Tai, no kebabin kautta suoraan kotiin.
Lähinnä koska Miko ja Mira houkuttelivat ranskalaisilla.
Sain kirjeen jossa kerrottiin kirsikkapuista, koiranulkoiluttamisesta ja onnesta.
En ole koskaan halunnut maanantain koittavan näin pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Elämä on kenties lyhyt, mutta hymyyn menee vain sekunti aikaa. Samoin kuin kommentin jättämiseen.