haluan sanoa nyt tämän:

 K E V Ä T

saapui.

Auringon määrä lisääntyy, töissä pieni poika totesi täyttävänsä ensi vuonna 5 ja kasvavansa silloin minun yli, naurahdin hieman. Ja viisitoista minuuttia myöhemmin yritin pitää hermoni kurissa kun neljä pientä ihmistä haluavat kaikki huomioni yhtä aikaa huutamalla toistensa päälle.

Hetki hiljaa kiitos! Mitä asiaa sinulla oli? Hieno kolari kyllä, vie tuo auto sairaalaan, mitä asiaa sinulla oli? Vau mikä torni, auts kylläpä toi auto kolahti ikävästi siihen, ota hei sinä tuo lelu pois suusta, se on täynnä ällöttäviä pöpöjä, HEI ouuu äläpäs muru kiipeä sinne, odota kun Johanna tulee auttamaan.

Kevään mukana seuraa paljon kivoja juttuja. Uusien silmälasien lisäksi olen saanut energiaa puuhastella asioita, käydä kävelyllä, siivota huonetta, tanssahdella (ja kaatua) katujen liukkailla purojäätiköillä.



Mutta se toi mukanaan myös ahdistuksen - keväällä pääsykokeet ovat jo lähellä. Liian lähellä. Talvella niille saattoi kohauttaa olkapäitään ja naureskella, mutta nyt havahtuu: aika loppuu kesken. Kohta materiaalit julkaistaan netissä ja sitten alkaa huima kilpailu vailla armoa tai sääliä. Oikein vai väärin.

Hetkittäin jo pelkkä ajatuskin saa romahtamaan, mutta sitten muistan ettei romahtaminen auta laisinkaan tavoitteeseen pääsyssä. Romahtaa voi sitten pääsykokeiden jälkeen jos tuntuu siltä (kunhan ei liian pitkäksi aikaa).

Ennen pääsykokeita hoen itselleni: ei elämä ole niin vakavaa, mutta muista silti vakava.